Karvaiset kaverit

Tellu täällä taas! Viikko on sujunut vilkkaasti, ollaan leikitty ja tehty metsälenkkejä, mutta sen lisäksi ollaan käyty myös "ihmisten ilmoilla".

Viikko sitten vietiin Sanni kaverin mökille Luopioisiin. Siellä oli meitä vastassa kolme Tiibetinspanielia: Tessa, Kinder ja Mimosa. Käveltiin porukassa Puutikkalan kyläjärvenkierros, ja oli komeat maisemat.

Sillä reissulla tein urhoollisen pelastuksenkin: kävin hakemassa ihmiskaverin järvellä olevalta kiveltä takaisin kuivalle maalle kivistä tehtyä polkua pitkin, ei se varmaan itse olisi osannut tai uskaltanut sieltä tulla. Että melkein sankarikoira ainesta jo ollaan.

Harjoiteltiin myös autojen ja ihmisten joukossa kulkemista Turengissa. Kesti vähän aikaa, että mä rauhoituin kävelemään nätimmin, enkä yrittänyt rynnätä joka auton perään, enkä yrittänyt tervehtiä jokaista vastaantulijaa. Samalla reissulla käytiin eläintarvikekaupassa: siellä oli aivan ihanat tuoksut ja myyjätäti oli tosi ystävällinen, sain monta makupalaa. Ja Hanna osti mulle kumikanan joka näkyy ensimmäisessä kuvassa. Äiskä yritti estellä, mutta onneksi Hanna piti päänsä, se kana on meinaan nyt mun paras lelu. Sitä on ihana ravistella ja riepottaa.

Viikonlopuksi Iina ja Hanna lähtivät mummin ja ukin kanssa asuntoautoilemaan, ja Vemma tuli meille yökylään.

Meillä sujuu yhteiselo ihan hyvin. Mä haluaisin kyllä riekkua ja riehua enemmän, muttei Vemmaa huvita, niin sitten se vaan ärisee mulle. Me molemmat oltiin yhdessä äiskän kanssa katsomassa lauantaina jalkapalloa, kun Turengissa oli firmapuulaakit. Iskäkin oli pelaamassa(, kyllä, kuulitte oikein). Me osattiin käyttäytyä hurjan hienosti, vaikka olikin pitkä päivä ja paljon ihmisiä.

Ohessa on meidän naapuri Tangela. Kun me lähdetään lenkille, en voi mennä ohi moikkaamatta. Tangela on jo vanha rouva, mutta niiiiiiin ihana.

Röllikin olisi musta ihana, mutta se ei tykkää musta yhtään, niin kuin voitte sen ilmeistä lukea.

Esitellään nyt vielä mun kaksi karvaista siskoa: Okku ja Mytty

Että tämmöisiä kavereita mulla on, kivoja eikös vain.

Äiskä on ruvennut tällä viikolla metsälenkeillä ihan omituiseksi: se pysähtelee ja kaivaa maasta jotain pylly pystyssä. Se on yrittänyt näyttää ja 'haistattaa' niitä kanttarelleja mullekin, jos mä saisin vaikka hyvästä sienipaikasta vainun, mutta ei mua kyllä tollainen innosta. Mä haluan kulkea eteenpäin, enkä ootella hyttysten syötävänä. Ohessa yhden päivän saalis perattuna, äiti on noista ylpeä(?!).

t: Tellu

Tuhotyöt...?!

Terve vaan kaverit! 14-viikkoa on jo mulla ikää ... ja se näkyy naamasta, ei ole kohta enää vauvanpyöreydestä tietoakaan. Ei se haittaa, noi ihmiset paijaa ja pussaa mua silti!

Olen huomannut, että aika moni uusi ihminen kyselee mun perheeltä, että kuinkas monet kengät mä olen jo syönyt. Ja äiskä vastaa totuudenmukaisesti, etten yhtiäkään. Kysehän ei ole yrityksen puutteesta, vaan siitä, että perhe pitää pääsääntöisesti kenkiään ulkoeteisessä, johon on ovi kiinni. Terassilta mä joskus sieppaan croksit tai parit, mutten mä niitä järsi, vaan odotan että joku tulee leikkimään mun kanssa poliisia ja rosvoa, kiva leikki muuten, varsinkin kun mä olen niin paljon nopeampi ja ketterämpi kuin muut.

Mutta on mun hampaat johonkin epäsopivaankin osunut: antenninjohto, tietokoneen piuha, terassin oven tiivisteet...

matot:

... no, tyttöjen matoista ei ole niin väliäkään, äiskä sanoi, että ne pitäisi mennä vaihtoon muutenkin. Eihän isoilla tytöillä tarvi enää olla 'nalle puh'-mattoja. Mutta ei niitä kuulemma vielä vaihdeta, ehkä sitten jouluksi.

Saan mä kaikkea luvallistakin nakerrettavaa: rustoluita, possunkorvia, häränhäntiä, nahkaluita jne., mutta vahinkoja sattuu, kyllä te sen ymmärrätte. Vahingoista puheenollen, toisenlaisia vahinkoja (=pisuja) ei mulle enää ole sattunutkaan pitkään aikaan - ne on vauvojen touhua!

Äiskä ja Iskä on palannut lomalta takaisin töihin. Se on vähän muuttanut mun rytmiä, aamulenkki tehdään jo klo 5:30. Hyvin silti sujuu, tytötkin on vielä lomalla niin mulla on päivisin seuraa. Ja illalla tehdään metsälenkkejä, ollaan jo mustikat maisteltu ja äiskä on saanut pari kertaa kanttarelleja. Ei vaan ehditä ottaa samaa tahtia kuvia ja päivitellä tätä blogia. Mutta hitaasti hyvä tulee, eikös vaan.

Mansikanmakuisin terveisin, Tellu ja perhe.

Ulkoilua (ja vähän muuta)

Hei taas kaverit! Nyt olen täyttänyt 12-viikkoa, ja sen kunniaksi kävin tapaamassa eläinlääkäärisetää (taas!). Ovella muistin hajuista, että tuonne en välttämättä haluaisi mennä, mutta äiskä ja Sanni houkuttelivat naksujen kanssa mut sisälle, ja kävelin siis ihan omin jaloin eikä mua kannettu kainalossa. Lääkärisetä sanoi 'Moi' ja jotain se pisti mun niskaan, mutten mä edes huomannut. Ja sitten mua kehuttiin... ihan outo juttu! Siellä lääkärissä oli itse asiassa niin kivaa, etten mä meinannut enää lähteä kotiin. Taas houkuteltiin naksuilla.. NAM.

Ajattelin kertoa mun ulkoiluista hieman. Aika paljon olen omalla pihalla ihan vapaana, kun ilmatkin on niin hyvät, että aina on joku mun perään katsomassa. Muutaman kerran päivässä mulle laitetaan kaulapanta kaulaan ja hihna siihen kiinni, ja sitten lähdetään kävelylle. Tien laidassa kävely on tylsää, mutta useimmiten mennään metsään tai soramontulle, jossa saan juosta taas vapaana, joten kyllä se kannattaa vähän matkaa olla hihnan päässä. Äiskä on muuten pannut merkille, että Collien vaistot multa löytyy: kun olen hihnan päässä, voin tehdä kaikennäköisiä temppuja oman mieleni mukaan, mutta kun mut päästetään vapaaksi jossain muualla kuin pihalla, niin mulla alkaa paimennusvietti vaikuttamaan. Haistelen kyllä hajuja ja tutustun ympäristöön, mutta koko ajan mun on pidettävä silmällä mun laumaa ja 'paimennettava' niitä lähemmäs toisiaan... ettei vaan yksikään eksy.

Koska pidän vedestä (seison äiskän kastelukannun alla, ettei kukat saa liikaa vettä!), mua lähdettiin viemään järvenrantaan, jos vaikka harjottelisin uimaan. Ohessa ensimmäisestä kerrasta kuvasarjaa. En vielä uimaan mennyt, mutta tulin kuitenkin kahlaamaan, vaikka vähän pelotti.

Toisella uintikerralla olimmekin paremmalla rannalla. Oltiin Mummin ja Vaarin luona kylässä Hämeenlinnassa (siellä oli kivaa) ja Katumajärven rannalta löytyi hieno hiekkaranta joka oli ihan vain koirien käyttöön tarkoitettu (hienoa Hämeenlinna!!). Uskalsin kahlata jo vähän pitemmälle, joten ehkä musta tulee vielä uimari, tai sitten ei.

Olen aika hyvä hoitamaan puutarhaa. Äiskä kun repii rikkaruohoja kukkapenkeistä, niin olen aina mukana kiskomassa niitä kanssa maasta tai äiskän käsistä. Äiskän mielestä mä en vielä ole täydellinen, kun en osaa valkata rikkaruohon ja hienon perennan välillä, mutta hei... ei kukaan ole seppä syntyessään.

Pari kertaa olen keksinyt puutarhakompostin ihanuuden: siellä saa kaivaa, eikä kukaan kiellä. Onneksi Collien turkki putsaantuu hyvin ihan itsestään, muuten äiskällä olisi paljon harmaita hiuksia.

Onneksi kompostin vierestä löytyy heinäpelto, jossa voi käydä juoksemassa suurimmat liat (ja höyryt) pois. Että kesäisin terveisin, teidän Tellu.

Pieni sananen nukkumisesta

Hei taas kaikki!

Viikko on taas vierähtänyt ja nyt olen jo 11-viikkoa vanha.

Haluaisin kertoa muutaman sanan yhdestä tärkeästä asiasta elämässä, nimittäin nukkumisesta. Sitä pitää/saa tehdä monta kertaa päivässä, välillä lyhyemmän torkun ja välillä ihan koko yön.

Kun muutin Träffin perheeseen, päätin heti että aion olla alakerran olohuoneen vahti ja valtias, ja jäin siis sinne nukkumaan aivan yksikseni. Ja hyvin nukuinkin, aivan kuin joka yö sen jälkeenkin.

Minulla ei ole lupaa nousta ihmisten sohville tai sängyille, mutta eipä se haittaa. Mulla on ihan omat kaksi sänkyä olohuoneessa:

Tuon korisängyn äiskä osti jo viime syksynä kirpparilta. Se oli aivan liian halpa, joten ei sitä voinut sinnekään jättää. Hän jopa uhosi istuvansa siinä vaikka itse, vaikkei koiraa koskaan taloon tulisikaan... onneksi niin ei sentään käynyt.

Se on sen verran pieni, etten varmaan siihen enää aikuisena mahdu. Enkä tiedä onko sitä sitten enää jäljelläkään, tykkään meinaan järsiä sen reunoja.

Tuo toinen sänky onkin tuollainen koppi. Äiskä osti sen päivää ennen kuin tulin taloon. Hän sai sellaisen ahaa-elämyksen, että koiralla tulee olla oma rauhaisa soppi, jonka voi ottaa vaikka pitempiaikaiseen kyläreissuunkin mukaan, niin että on omat hajut mukana.

Tänne on hyvä jemmata leluja, ja jos saan jonkun herkkupalan, niin sen voi syödä tämän uumenissa ihan rauhassa. Mutta nukkua täällä?! Ei toimi, ainakaan näin kesähelteellä. Korikaan ei ole mielestäni tarkoitettu nukkumiseen, kuin aivan joskus satunnaisesti.

Missäs minä sitten nukun? No ohessa kuva siitä: paras paikka on viileällä laattalattialla, strategisessa paikassa eteisen, olohuoneen ja keittiön välillä. Näin ei pääse mitään tapahtumaan ilman mun tietoa.

Että tämmöisiä tällä kertaa. Iloinen haukahdus ja nuolaisu kaikille kavereille!

Tellu saapui taloon

Hei olen Tellu, pitkäkarvainen collie. Oikea nimeni on 'Mandanina's Berry Bubble'.

Synnyin 11.4.2009, ja 7-viikkoisena alkoi elämässäni uusi seikkailu, muutin uuteen kotiin lapsuudenkodistani, jossa olin oikein mainiosti viihtynyt siihen asti.

Träffin perhe tuli hakemaan minut autolla, kun oli hellepäivä, eikä heillä autossa ollut tietenkään ilmastointia. Ajomatkaa oli 100 km ja aluksi ulisinkin ohimenevät autot ja harmituksen noin yleisesti, kunnes keksin, että automatka sujuu mukavammin jaloissa nukkuessa. Niin sitten nukuinkin... kotiin saakka.

Uudessa kodissa minua odottivat ihmissiskojen lisäksi kaksi karvaisempaa siskoa, kissat Okku ja Mytty. Jos olin saanut ylitsevuotavaa hellyyttä ja sylittelyä Iinalta, Hannalta ja Sannilta, niin ihan yhtä sydämmellistä vastaanottoa oli turha Okulta toivoa. Vaikka kuinka yritin saada kissavanhusta (Okkuhan on jo 18-vuotias) haukkumalla ja pomppimalla leikkimään, niin se vain läppäili minua tassullaan kuonoon. Ja niinhän siinä muutaman päivän jälkeen kävi, että Okulta meni hermot... se läppäsi mua ihan kynnet esillä, niin että multa repesi hieman oikeasta silmästä vilkkuluomi. Äiskä vei mut eläinlääkärille, ja se leikkasi riekaleet pois ja antoi siihen lääkettä. Ihan hyvä siitä silmästä ja luomesta tuli, parin päivän päästä ei enää mitään huomannut.

On mulla täällä kotinurkilla ihan hyviäkin kavereita. Mummilla on Vemma-koira, jonka kanssa me tullaan hyvin toimeen keskenään. Niin kuin oheisesta kuvasta näette, me osataan ihan yhtä hyvin pyytää pientä makupalaa.

Ja makupalasta puheenollen... olen aikas kova tyttö syömään. Ruoka on hyvää!

Hampaat mulla on kunnossa, sitä mieltä meillä on kaikki. Olen kova puremaan - ohoh anteeksi - siis hammastelemaan kaikkea ja kaikkia. Perhe kyllä yrittää mulle opettaa, mitä saa purra ja mitä ei, mutten mä aina muista. Kuvassa olevaa luuta saa purra, vaikka se on vanha, ja kyllä mä purenkin. Vielä joku päivä mä saan sen halki ja pääsen sen sisusherkkuihin kiinni, äiskä odottaa kauhulla sitä päivää....

Jatkan juttua toiste, mulle kyllä sattuu ja tapahtuu...

Oheisen omakuvan myötä toivottelen kaikille mukavaa kesää.