Pieni sananen nukkumisesta

Hei taas kaikki!

Viikko on taas vierähtänyt ja nyt olen jo 11-viikkoa vanha.

Haluaisin kertoa muutaman sanan yhdestä tärkeästä asiasta elämässä, nimittäin nukkumisesta. Sitä pitää/saa tehdä monta kertaa päivässä, välillä lyhyemmän torkun ja välillä ihan koko yön.

Kun muutin Träffin perheeseen, päätin heti että aion olla alakerran olohuoneen vahti ja valtias, ja jäin siis sinne nukkumaan aivan yksikseni. Ja hyvin nukuinkin, aivan kuin joka yö sen jälkeenkin.

Minulla ei ole lupaa nousta ihmisten sohville tai sängyille, mutta eipä se haittaa. Mulla on ihan omat kaksi sänkyä olohuoneessa:

Tuon korisängyn äiskä osti jo viime syksynä kirpparilta. Se oli aivan liian halpa, joten ei sitä voinut sinnekään jättää. Hän jopa uhosi istuvansa siinä vaikka itse, vaikkei koiraa koskaan taloon tulisikaan... onneksi niin ei sentään käynyt.

Se on sen verran pieni, etten varmaan siihen enää aikuisena mahdu. Enkä tiedä onko sitä sitten enää jäljelläkään, tykkään meinaan järsiä sen reunoja.

Tuo toinen sänky onkin tuollainen koppi. Äiskä osti sen päivää ennen kuin tulin taloon. Hän sai sellaisen ahaa-elämyksen, että koiralla tulee olla oma rauhaisa soppi, jonka voi ottaa vaikka pitempiaikaiseen kyläreissuunkin mukaan, niin että on omat hajut mukana.

Tänne on hyvä jemmata leluja, ja jos saan jonkun herkkupalan, niin sen voi syödä tämän uumenissa ihan rauhassa. Mutta nukkua täällä?! Ei toimi, ainakaan näin kesähelteellä. Korikaan ei ole mielestäni tarkoitettu nukkumiseen, kuin aivan joskus satunnaisesti.

Missäs minä sitten nukun? No ohessa kuva siitä: paras paikka on viileällä laattalattialla, strategisessa paikassa eteisen, olohuoneen ja keittiön välillä. Näin ei pääse mitään tapahtumaan ilman mun tietoa.

Että tämmöisiä tällä kertaa. Iloinen haukahdus ja nuolaisu kaikille kavereille!

Tellu saapui taloon

Hei olen Tellu, pitkäkarvainen collie. Oikea nimeni on 'Mandanina's Berry Bubble'.

Synnyin 11.4.2009, ja 7-viikkoisena alkoi elämässäni uusi seikkailu, muutin uuteen kotiin lapsuudenkodistani, jossa olin oikein mainiosti viihtynyt siihen asti.

Träffin perhe tuli hakemaan minut autolla, kun oli hellepäivä, eikä heillä autossa ollut tietenkään ilmastointia. Ajomatkaa oli 100 km ja aluksi ulisinkin ohimenevät autot ja harmituksen noin yleisesti, kunnes keksin, että automatka sujuu mukavammin jaloissa nukkuessa. Niin sitten nukuinkin... kotiin saakka.

Uudessa kodissa minua odottivat ihmissiskojen lisäksi kaksi karvaisempaa siskoa, kissat Okku ja Mytty. Jos olin saanut ylitsevuotavaa hellyyttä ja sylittelyä Iinalta, Hannalta ja Sannilta, niin ihan yhtä sydämmellistä vastaanottoa oli turha Okulta toivoa. Vaikka kuinka yritin saada kissavanhusta (Okkuhan on jo 18-vuotias) haukkumalla ja pomppimalla leikkimään, niin se vain läppäili minua tassullaan kuonoon. Ja niinhän siinä muutaman päivän jälkeen kävi, että Okulta meni hermot... se läppäsi mua ihan kynnet esillä, niin että multa repesi hieman oikeasta silmästä vilkkuluomi. Äiskä vei mut eläinlääkärille, ja se leikkasi riekaleet pois ja antoi siihen lääkettä. Ihan hyvä siitä silmästä ja luomesta tuli, parin päivän päästä ei enää mitään huomannut.

On mulla täällä kotinurkilla ihan hyviäkin kavereita. Mummilla on Vemma-koira, jonka kanssa me tullaan hyvin toimeen keskenään. Niin kuin oheisesta kuvasta näette, me osataan ihan yhtä hyvin pyytää pientä makupalaa.

Ja makupalasta puheenollen... olen aikas kova tyttö syömään. Ruoka on hyvää!

Hampaat mulla on kunnossa, sitä mieltä meillä on kaikki. Olen kova puremaan - ohoh anteeksi - siis hammastelemaan kaikkea ja kaikkia. Perhe kyllä yrittää mulle opettaa, mitä saa purra ja mitä ei, mutten mä aina muista. Kuvassa olevaa luuta saa purra, vaikka se on vanha, ja kyllä mä purenkin. Vielä joku päivä mä saan sen halki ja pääsen sen sisusherkkuihin kiinni, äiskä odottaa kauhulla sitä päivää....

Jatkan juttua toiste, mulle kyllä sattuu ja tapahtuu...

Oheisen omakuvan myötä toivottelen kaikille mukavaa kesää.