Moro, moro!
Käytiin Aulangolla tosi mukavalla kävelyllä viikko sitten. Mukavan siitä teki seura: colliepojat Ukko, Aapo ja uusin tulokas Otso. Maisemat olivat upeat ja vahingossa kastoin talviturkkini pois. Ohessa kuvia:https://picasaweb.google.com/johnunkuvat/Aulankokavely160511?authkey=Gv1sRgCPXs34jvi_vVPg&feat=directlink
Reippain terveisin, Tellu
maanantai 23. toukokuuta 2011
torstai 5. toukokuuta 2011
Käytiin lääkärissä
Heipsan,
nyt ihan ilman kuvalinkkiä kerron mitä mulle tällä viikolla on tapahtunut.
Sunnuntaina, oli tuulinen ja viileä päivä, äiskä kuivasi pyykkiä pihalla ja minä heittelin keppiä Sannin kanssa lähellä. Yhtäkkiä mua sattui johonkin, pääsi kimeä haukahdus. Äiskä katsoi, että mikä mulle tuli, Sannikin sanoi ettei hän huomannut että mihinkään olisin osunut. Äiskä sitten päätteli, että olin varmaankin purassut kieleeni, tosin verta ei näkynyt. En sen kipeemmältä näyttänyt, joten menimme normaalien iltatoimien pariin. Ennen nukkumaanmenoa olin tosi surkean näköinen ja apean oloinen, äiskä yritti kurkkia mun suuhun, ettei sinne vaan ollut mikään pistänyt. Mä en siitä suun ronkkimisesta kauheasti tykännyt, mutta sen verran äiskä näki, että normaalilta näyttää. Menimme nukkumaan ja aamulla äiskä antoi mulle aamupalaa. Minä, ahne koira kun tavallisesti olen, tuijotin apaattisena ruokakuppiani, enkä saanut syötyä. Tästä äiskä tiesi, että nyt ei tosiaankaan kaikki ole kunnossa.
Äiskä varasi eläinlääkärille ajan ja lähdimme lekurisetää tapaamaan. Lääkärille en tosiaankaan ajatellut suutani aukaista, joten sain piikin jalkaan ja pää muuttui tosi sumuiseksi. Tämänkään jälkeen pidin suuni supussa, mutta jotenkin äiskä ja lääkäri saivat kammettua sen auki. Pienen tutkimuksen jälkeen löytyi syy apeuteeni: kieleni alla oli pitkä halkeama ja reikä. Olin siis törmännyt leikkiessäni kepin päähän oikein kunnolla vaikkei sitä kukaan huomannutkaan. Lääkäri ihmetteli, ettei verta oltu nähty, sitä on täytynyt kuitenkin tulla... mä olen hyvä piilottelemaan tollaiset asiat. Haava tarkastettiin puhtaaksi ja sitten vaan antibioottia niskaan. Suusta nämä paranevat kuulemma hyvin itsekseen. Horjuvilla jaloilla pääsin autoon takaisin ja äiskä jäi kotiin mun seuraksi, eikä lähtenyt enää sinä päivänä töihin. Se rauhoittava aine sai mut laulamaan ja ulisemaan melkein koko päiväksi, illalla mentiin pienelle metsäkierrokselle, niin että loputkin höyryt lähtivät mun päästäni. Niin ja mun ruokahaluni: oli meinaan pikkasen ja paljon nälkä maanantai-iltana, söin oikein tupla-annoksen kun niin vatsa kurisi. Ihmisetkin sanoo: 'Hyvä ruoka, parempi mieli!' Tiistaina mä olinkin jo suht koht normaali, tai niin ainakin äiskä sanoi.
Tekevälle sattuu, puikkonokka kohti uusia seikkauluja!
teidän Tellu :)
nyt ihan ilman kuvalinkkiä kerron mitä mulle tällä viikolla on tapahtunut.
Sunnuntaina, oli tuulinen ja viileä päivä, äiskä kuivasi pyykkiä pihalla ja minä heittelin keppiä Sannin kanssa lähellä. Yhtäkkiä mua sattui johonkin, pääsi kimeä haukahdus. Äiskä katsoi, että mikä mulle tuli, Sannikin sanoi ettei hän huomannut että mihinkään olisin osunut. Äiskä sitten päätteli, että olin varmaankin purassut kieleeni, tosin verta ei näkynyt. En sen kipeemmältä näyttänyt, joten menimme normaalien iltatoimien pariin. Ennen nukkumaanmenoa olin tosi surkean näköinen ja apean oloinen, äiskä yritti kurkkia mun suuhun, ettei sinne vaan ollut mikään pistänyt. Mä en siitä suun ronkkimisesta kauheasti tykännyt, mutta sen verran äiskä näki, että normaalilta näyttää. Menimme nukkumaan ja aamulla äiskä antoi mulle aamupalaa. Minä, ahne koira kun tavallisesti olen, tuijotin apaattisena ruokakuppiani, enkä saanut syötyä. Tästä äiskä tiesi, että nyt ei tosiaankaan kaikki ole kunnossa.
Äiskä varasi eläinlääkärille ajan ja lähdimme lekurisetää tapaamaan. Lääkärille en tosiaankaan ajatellut suutani aukaista, joten sain piikin jalkaan ja pää muuttui tosi sumuiseksi. Tämänkään jälkeen pidin suuni supussa, mutta jotenkin äiskä ja lääkäri saivat kammettua sen auki. Pienen tutkimuksen jälkeen löytyi syy apeuteeni: kieleni alla oli pitkä halkeama ja reikä. Olin siis törmännyt leikkiessäni kepin päähän oikein kunnolla vaikkei sitä kukaan huomannutkaan. Lääkäri ihmetteli, ettei verta oltu nähty, sitä on täytynyt kuitenkin tulla... mä olen hyvä piilottelemaan tollaiset asiat. Haava tarkastettiin puhtaaksi ja sitten vaan antibioottia niskaan. Suusta nämä paranevat kuulemma hyvin itsekseen. Horjuvilla jaloilla pääsin autoon takaisin ja äiskä jäi kotiin mun seuraksi, eikä lähtenyt enää sinä päivänä töihin. Se rauhoittava aine sai mut laulamaan ja ulisemaan melkein koko päiväksi, illalla mentiin pienelle metsäkierrokselle, niin että loputkin höyryt lähtivät mun päästäni. Niin ja mun ruokahaluni: oli meinaan pikkasen ja paljon nälkä maanantai-iltana, söin oikein tupla-annoksen kun niin vatsa kurisi. Ihmisetkin sanoo: 'Hyvä ruoka, parempi mieli!' Tiistaina mä olinkin jo suht koht normaali, tai niin ainakin äiskä sanoi.
Tekevälle sattuu, puikkonokka kohti uusia seikkauluja!
teidän Tellu :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)